VR-Yhtymä Oy:n, eli aikaisemman Valtionrautateiden juhlavuosi on käynnissä. 150 vuoden ikä on kunnioitettava, ja ilmeisesti ikä ei tule yksin - VR on alkanut kärsiä yhä suuremmissa määrin myöhästelyistä.
Juhlavuoden kunniaksi olen matkustanut erityisen paljon junalla. Kymmenestä kaukoliikenteen matkasta, jotka olen jo ehtinyt tämän vuoden aikana tekemään, yksikään ei ole ollut aikataulussaan. On surullista huomata, kuinka ihmisten into matkustaa joukkoliikenteellä hupenee. Kukaan ei pidä pakkasessa seisomisesta, odottelusta ja ainaisesta epävarmuudesta. Kaukoliikenteen lisäksi myös lähiliikenne on toiminut kaikkea muuta kuin luotettavasti!
Syitä ainaisiin myöhästymisiin on monenlaisia: milloin on talvi, milloin kevät, kesä tai syksy. Kaikki kelpaa! Lumen tulo talvella voi olla Suomen olosuhteissa yllättävää, mutta vielä hurjempaa on se, että talvella voi olla pakkasta! Aina syitä myöhästymisiin ei edes kerrota. Esimerkkinä tästä juna, jonka kyydissä tälläkin hetkellä istun.
VR yhtiöitettiin vuonna 1995. Nimeltä mainitsemattoman, yli 30 vuotta VR:llä työskennelleen konduktöörin mukaan, työn ilo katosi silloin. Junat ovat myöhässä, palvelun tuottamisen sijaan keskitytään tehokkuuteen ja säästöihin. Matkustajien viha VR:ää kohtaan purkautuu valitettavan usein konduktööreihin.
Mitä pitäisi tehdä? VR on monopoliasemassa oleva valtionyhtiö. Monopoliasemaa voi lähinnä perustella sillä, että kun valtio hallinnoi rautatieliikennettä, palveluiden saanti ja kattavuus on turvattu. Palvelun tuottamisen tulisi olla keskiössä, eikä varsinaiseen voiton tavoitteluun ole tarvetta.
Vilkaisu VR:n nettisivuille http://www.vr-konserni.fi/fi/index/vr_konserni_2/Konserniesittely/Arvot.html riittää kumoamaan edellä mainitut perusteet. VR:n liiketoimintaa ajavat selkeät tulostavoitteet. Huonon palvelun ja myöhästelevien junien vuoksi on hyvin vaikea enää perustella VR:n monopoliasemaa. Junaliikenne tulisi avata kilpailulle. Kilpailijat joutuisivat panostamaan palvelun luotettavuuteen ja laatuun. VR:llä paineita tähän ei ole, koska uhkaa kilpailusta ei synny.
Mikäli VR mielii säilyttävänsä monopoliaseman rautatieliikenteessä, sen olisi selkeästi muutettava toimintansa tavoitteita. Palveluiden tuottamisen tulisi olla ensisijainen tavoite ja voiton tavoittelulle ei tulisi olla sijaa. Mikäli toiminnot ovat hyvät ja asiakassuhteet kunnossa, voiton kertymiselle ei ole esteitä.
Myöskään miljoonabonukset yhtiön johdolle eivät ole perusteltuja. Palveluiden heikentämisen ja henkilöstön määrän karsimisen ei luulisi olevan bonuksien myöntämisen edellytyksiä.
Vaan mitä tulevaisuudessa? VR150.fi luo lennokkaan kuvan rautatieliikenteen tulevaisuudesta. Siinä ei kuitenkaan mainita, surullista kylläkin, sanaakaan siitä kuinka tulevaisuuden junat olisivat aina ajoissa. Tehostaminen sen sijaan on viety loppuun saakka - asiakaspalvelua ei olisi enää olemassakaan, vaan kaikki toiminnot olisi automatisoitu. Hienoa VR! Ja Onnea!
maanantai 27. helmikuuta 2012
torstai 16. helmikuuta 2012
Kuntien asemasta Suomessa
Hallitus on julkaissut uuden kuntakarttansa, joka jakaa mielipiteitä puolesta ja vastaan. Enimmäkseen kuitenkin vastaan. On mielenkiintoista, kuinka kuntien pakkoliitoksia perustellaan kuntien kyvyttömyydellä suoriutua palveluiden tuotannosta tulevaisuudessa. Lisäksi on kiinnitetty huomiota tulevaisuuden kuntaveroprosenttien nousupaineisiin.
Molemmat näistä asioista ovat sinänsä totta, mutta mielestäni ennen kuin voidaan pakottaa kunnat liitoksiin, pitäisi myös syvällisemmin tarkastella ongelmien syitä.
Valtio on vuosien saatossa siirtänyt kuntien hoidettavaksi lukuisia alunperin omia tehtäviään. Samalla luvatut valtionosuuksien lisäykset ovat kuitenkin jääneet lyhytaikaisiksi seuranneiden säästötoimenpiteiden ja leikkauksien seurauksena. Tästä tietysti seuraa paineita kunnallisveron nostoon, kuten jo suurella osalla paikkakunnista onkin tapahtunut. Kunnat ovat jääneet oman onnensa nojaan valtion ulkoistaessa vastuunsa. Nyt lääkkeenä tarjotaan pakkoliitoksia.
Siirtyminen tasaveron suuntaan johtaa yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Hallitus on onnistunut vuosien saatossa hivuttamaan tätä epäsuoraa tasaverokehitystä yhteiskuntaamme, eikä media ole suuremmin älähtänyt. Kuinka kauan annamme kehityksen jatkua? Vastakkain ovat kansalaisten oikeus valita asuinpaikkansa itse ja saada palveluita tällä alueella, sekä hallituksen pyrkimys siirtää maaseudun ihmiset suuriin kasvukeskuksiin ja kuntakeskittymiin. Huomattava on myös, ettei suurten keskittymien taloudellisesta, eikä varsinkaan yhteiskunnallisesta tehokkuudesta ole mitään takeita.
Ehdotankin keskusteluun tuotavaksi seuraavaa ehdotusta: poistetaan kunnallisverot koko maasta ja ohjataan valtion tuloverosta tuntuvat osuudet kuntien käyttöön. Vastaavasti valtion tuloveroa pitäisi nostaa, jotta kokonaisverokanta ei pienenisi. Kuntien valtionosuudet tulisi jakaa kuntien tarpeiden perusteella siten, että väkimäärä, ikärakenne ja muut seikat otettaisiin huomioon. Paikallisdemokratia säilyisi, kun rahankäytöstä päätettäisiin edelleen kunnissa. Tämän jälkeen voitaisiin aloittaa järkevä keskustelu siitä, onko liitoksia edessä.
Mikäli päätöksiä haja-asutusalueiden "purkamisesta" tehdään, päätöksenteon pitäisi olla läpinäkyvää, ja kansalaisilla tulisi olla aito mahdollisuus vaikuttaa asiaan jo prosessin aikana.
Molemmat näistä asioista ovat sinänsä totta, mutta mielestäni ennen kuin voidaan pakottaa kunnat liitoksiin, pitäisi myös syvällisemmin tarkastella ongelmien syitä.
Valtio on vuosien saatossa siirtänyt kuntien hoidettavaksi lukuisia alunperin omia tehtäviään. Samalla luvatut valtionosuuksien lisäykset ovat kuitenkin jääneet lyhytaikaisiksi seuranneiden säästötoimenpiteiden ja leikkauksien seurauksena. Tästä tietysti seuraa paineita kunnallisveron nostoon, kuten jo suurella osalla paikkakunnista onkin tapahtunut. Kunnat ovat jääneet oman onnensa nojaan valtion ulkoistaessa vastuunsa. Nyt lääkkeenä tarjotaan pakkoliitoksia.
Siirtyminen tasaveron suuntaan johtaa yhteiskunnan eriarvoistumiseen. Hallitus on onnistunut vuosien saatossa hivuttamaan tätä epäsuoraa tasaverokehitystä yhteiskuntaamme, eikä media ole suuremmin älähtänyt. Kuinka kauan annamme kehityksen jatkua? Vastakkain ovat kansalaisten oikeus valita asuinpaikkansa itse ja saada palveluita tällä alueella, sekä hallituksen pyrkimys siirtää maaseudun ihmiset suuriin kasvukeskuksiin ja kuntakeskittymiin. Huomattava on myös, ettei suurten keskittymien taloudellisesta, eikä varsinkaan yhteiskunnallisesta tehokkuudesta ole mitään takeita.
Ehdotankin keskusteluun tuotavaksi seuraavaa ehdotusta: poistetaan kunnallisverot koko maasta ja ohjataan valtion tuloverosta tuntuvat osuudet kuntien käyttöön. Vastaavasti valtion tuloveroa pitäisi nostaa, jotta kokonaisverokanta ei pienenisi. Kuntien valtionosuudet tulisi jakaa kuntien tarpeiden perusteella siten, että väkimäärä, ikärakenne ja muut seikat otettaisiin huomioon. Paikallisdemokratia säilyisi, kun rahankäytöstä päätettäisiin edelleen kunnissa. Tämän jälkeen voitaisiin aloittaa järkevä keskustelu siitä, onko liitoksia edessä.
Mikäli päätöksiä haja-asutusalueiden "purkamisesta" tehdään, päätöksenteon pitäisi olla läpinäkyvää, ja kansalaisilla tulisi olla aito mahdollisuus vaikuttaa asiaan jo prosessin aikana.
tiistai 14. helmikuuta 2012
EU ja velkakriisi
Aikaa edellisen blogitekstini kirjoittamisesta on jo vierähtänyt reippaasti. Nyt mieleni tekee kuitenkin tarttua yhteen ajankohtaiseen aiheeseen, eli tarkemmin sanottuna EU:n velkakriisiin.
On käsittämätöntä, kuinka tähän pisteeseen on tultu. Kreikan holtiton ylivelkaantuminen ja ahneiden pankkiireiden hillitön voitonjano ovat ajaneet Euroopan talouden kestämättömään tilanteeseen. Nyt rakennetut pelastuspaketit eivät näytä pelastavan kuin Saksan ja Ranskan pankit. Puhe Kreikan pelastamisesta on poliittista puppua, jonka avulla Merkel ja Sarkozy ovat onnistuneet puijaamaan muut euromaat pelastuspakettien taakse. Tilanne pistää miettimään, että mitä muiden euromaiden poliitikot tästä hyötyvät? Italia ja Espanja tietysti toivat pelastusta mahdollisiin omiin laajeneviin kriiseihinsä.
Maallikon päähän on vaikeaa istuttaa ajatusta, jonka mukaan velan voisi maksaa pois velalla. Surullisia tarinoita velkavankeuteen joutuneista pikavipinottajista on kuultu mediasta jo liikaakin, ja vaikka euromaiden, IMF:n ja EKP:n Kreikalle myöntämät luotot eivät pikavippeihin suoraan rinnastukaan, on tilanne hälyttävä. Euromaat ovat ajautuneet pelastuspakettien laatimiseen epärealistisen optimistisella käsityksellä Kreikan kansantalouden kasvusta ja muiden maiden leväperäisestä (ja jatkossakin Kreikalle myönteisestä) luotonannosta. Tosiasia kuitenkin on, että Kreikan bruttokansantuote jatkaa supistumistaan, eikä kasvusta ole lähitulevaisuudessa tietoakaan. Leikkauslistat eivät tätä tavoitetta ainakaan auta.
Entä sitten kreikkalaisten halukkuus lainanmaksuun? Mielestäni on ilmeistä, että kreikkalaisilla ei ole edes halua maksaa lainoja takaisin. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta korruptoituneet poliitikot ovat syyllisiä holtittomaan lainanottoon, ja kansalaiset laitetaan maksumiehiksi. Ero sotakorvauksia maksaneisiin suomalaisiin on huomattava!
Mitkä sitten ovat todellisina motiiveina Kreikan lainoittamiseen? Vaikeaa sanoa, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee, ettei ainakaan Kreikan pelastaminen. Kreikan lainojen sijoittajavastuu ulkoistetaan eurooppalaisille veronmaksajille, minkä jälkeen Kreikka laitetaan velkajärjestelyyn ja luottotappiot realisoituvat EU-kansalaisten niskaan. Saksalaiset ja ranskalaiset pankit pelastuvat, mutta mitä jää jäljelle? Uhkana on moraalinen rappio pankkitoiminnassa ja taas kerran todistus EU:n epäonnistumisesta instituutiona: omia sääntöjä ei taaskaan noudatettu.
Kaiken tämän jälkeen herää kysymys, miksi eurooppalaisten veronmaksajien pitäisi pelastaa Saksan ja Ranskan pankit? Pankkien kaatumisen tai pikemminkin mahdollisen pääomittamise vaikutus luottomarkkinoihin on tuskin yhtä tuntuva kuin Lehman Brothersin kanssa, koska kuten päivän Hesarissa mainittiin, Lehman Brothersin kaatumista ei odottanut kukaan, kun taas vain harva enää aidosti uskoo Kreikan selviytymiseen. Olisi mukavaa tietää, mikä sai kaikki euromaat taipumaan hätärahoituksen kannalle. Oliko taustalla todellinen pelko Euroopan tuhosta kreikan kaatuessa, vaiko yksinkertaisesti naiivi ajattelu hyvän EU-jäsenen maineen säilyttämisestä? Olipa taustalla mitä motiiveja tahansa, olisi ehdottoman tärkeää, että tehdyt virheet kyettäisiin korjaamaan tulevaisuuden toimintatapoja muuttamalla.
Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä? Mielestäni ainoa oikea ratkaisu on Kreikan erottaminen eurosta, velkajärjestely ja liian merkittäviä luottotappioita kärsineiden pankkien kansallinen pääomittaminen. Kunkin maan tehtävä EU:ssa ja eurossa on hoitaa oma taloutensa siten, että unionin vaatimukset vakaudesta täytetään.
En kannata EU:n liittovaltiokehitystä, mutta mielestäni tärkeää olisi saada tuntuvat sanktiot yhteisten sääntöjen rikkojille. Nämä sanktiot eivät saisi olla tiukan taloudellisia, kuten Kreikan tapauksessa: maan kipristellessä velkojiensa armoilla ylimitoitetut säästötoimenpiteet eivät ainakaan auta BKT:n kasvattamisessa. Mielestäni sopivia sanktioita olisivat sääntöjä räikeästi rikkoneiden valtioiden saama varoitus, sen jälkeinen määräaikainen erottaminen eurosta, ja lopulta pysyvä erottaminen, mikäli todellisia ja tuloksellisesti näkyviä muutoksia taloudenpidossa ei tapahdu. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että EU- ja eurojäsenyyden kriteerien olisi jälleen täytyttyvä.
On käsittämätöntä, kuinka tähän pisteeseen on tultu. Kreikan holtiton ylivelkaantuminen ja ahneiden pankkiireiden hillitön voitonjano ovat ajaneet Euroopan talouden kestämättömään tilanteeseen. Nyt rakennetut pelastuspaketit eivät näytä pelastavan kuin Saksan ja Ranskan pankit. Puhe Kreikan pelastamisesta on poliittista puppua, jonka avulla Merkel ja Sarkozy ovat onnistuneet puijaamaan muut euromaat pelastuspakettien taakse. Tilanne pistää miettimään, että mitä muiden euromaiden poliitikot tästä hyötyvät? Italia ja Espanja tietysti toivat pelastusta mahdollisiin omiin laajeneviin kriiseihinsä.
Maallikon päähän on vaikeaa istuttaa ajatusta, jonka mukaan velan voisi maksaa pois velalla. Surullisia tarinoita velkavankeuteen joutuneista pikavipinottajista on kuultu mediasta jo liikaakin, ja vaikka euromaiden, IMF:n ja EKP:n Kreikalle myöntämät luotot eivät pikavippeihin suoraan rinnastukaan, on tilanne hälyttävä. Euromaat ovat ajautuneet pelastuspakettien laatimiseen epärealistisen optimistisella käsityksellä Kreikan kansantalouden kasvusta ja muiden maiden leväperäisestä (ja jatkossakin Kreikalle myönteisestä) luotonannosta. Tosiasia kuitenkin on, että Kreikan bruttokansantuote jatkaa supistumistaan, eikä kasvusta ole lähitulevaisuudessa tietoakaan. Leikkauslistat eivät tätä tavoitetta ainakaan auta.
Entä sitten kreikkalaisten halukkuus lainanmaksuun? Mielestäni on ilmeistä, että kreikkalaisilla ei ole edes halua maksaa lainoja takaisin. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta korruptoituneet poliitikot ovat syyllisiä holtittomaan lainanottoon, ja kansalaiset laitetaan maksumiehiksi. Ero sotakorvauksia maksaneisiin suomalaisiin on huomattava!
Mitkä sitten ovat todellisina motiiveina Kreikan lainoittamiseen? Vaikeaa sanoa, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee, ettei ainakaan Kreikan pelastaminen. Kreikan lainojen sijoittajavastuu ulkoistetaan eurooppalaisille veronmaksajille, minkä jälkeen Kreikka laitetaan velkajärjestelyyn ja luottotappiot realisoituvat EU-kansalaisten niskaan. Saksalaiset ja ranskalaiset pankit pelastuvat, mutta mitä jää jäljelle? Uhkana on moraalinen rappio pankkitoiminnassa ja taas kerran todistus EU:n epäonnistumisesta instituutiona: omia sääntöjä ei taaskaan noudatettu.
Kaiken tämän jälkeen herää kysymys, miksi eurooppalaisten veronmaksajien pitäisi pelastaa Saksan ja Ranskan pankit? Pankkien kaatumisen tai pikemminkin mahdollisen pääomittamise vaikutus luottomarkkinoihin on tuskin yhtä tuntuva kuin Lehman Brothersin kanssa, koska kuten päivän Hesarissa mainittiin, Lehman Brothersin kaatumista ei odottanut kukaan, kun taas vain harva enää aidosti uskoo Kreikan selviytymiseen. Olisi mukavaa tietää, mikä sai kaikki euromaat taipumaan hätärahoituksen kannalle. Oliko taustalla todellinen pelko Euroopan tuhosta kreikan kaatuessa, vaiko yksinkertaisesti naiivi ajattelu hyvän EU-jäsenen maineen säilyttämisestä? Olipa taustalla mitä motiiveja tahansa, olisi ehdottoman tärkeää, että tehdyt virheet kyettäisiin korjaamaan tulevaisuuden toimintatapoja muuttamalla.
Mitä tässä tilanteessa tulisi tehdä? Mielestäni ainoa oikea ratkaisu on Kreikan erottaminen eurosta, velkajärjestely ja liian merkittäviä luottotappioita kärsineiden pankkien kansallinen pääomittaminen. Kunkin maan tehtävä EU:ssa ja eurossa on hoitaa oma taloutensa siten, että unionin vaatimukset vakaudesta täytetään.
En kannata EU:n liittovaltiokehitystä, mutta mielestäni tärkeää olisi saada tuntuvat sanktiot yhteisten sääntöjen rikkojille. Nämä sanktiot eivät saisi olla tiukan taloudellisia, kuten Kreikan tapauksessa: maan kipristellessä velkojiensa armoilla ylimitoitetut säästötoimenpiteet eivät ainakaan auta BKT:n kasvattamisessa. Mielestäni sopivia sanktioita olisivat sääntöjä räikeästi rikkoneiden valtioiden saama varoitus, sen jälkeinen määräaikainen erottaminen eurosta, ja lopulta pysyvä erottaminen, mikäli todellisia ja tuloksellisesti näkyviä muutoksia taloudenpidossa ei tapahdu. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että EU- ja eurojäsenyyden kriteerien olisi jälleen täytyttyvä.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Kevättä ilmassa
Ihana kevättalvi on tullut! Ulkona paistaa aurinko ja hanget kutsuvat hiihtelemään. Kaunista talvea ei kestä enää kauan, pian on suloisen kevään vuoro. Pidän keväästä. Ja talvesta. Kuten kesästäkin. Syksykin on kaunis. Kaikki vuodenajat luovat ihanan tasapainoisen ilmaston meille suomalaisille. Saa nähdä, kauanko kelit pysyvät tällaisina. Ehkä pelätty ilmastonmuutos on todella tulossa. Kenpä tietäis sen, sanoo jo laulukin.
Tänä talvena perinteiset suomalaiset ulkoilutavat ovat saaneet uutta nostetta. Hiihto on suosionsa huipulla, luistelu ja laskettelukin ovat kestohittejä. Ilostuin itse erityisesti pulkkamäestä, vaikka näin vanha olenkin. Sulhasen pikkuveljen kanssa on hauska laskea pitkin rännejä, täällä maalla kun on tilaa!
Yksi talven mieleenpainuvimmista hetkistä oli varmastikin joulukuusen haku. En ole ikinä viettänyt joulua aidon kuusen kanssa. Tänä vuonna olimme sulhaseni kanssa meillä joulun, mutta ensi vuonna omaan kotiin muutettuamme varmasti on meilläkin ihka oikea kuusi! Sulhaseni kotona on tottakai ollut aina sellainen. Kovasti herätin varmasti hupia, kun kävimme kaatamassa kuusen omasta metsästä.
Kun kevät todella tulee, alkaa hirmuinen luku-urakka. Yliopistojen pääsykoekirjojen ilmestyttyä ei ole enää tekosyitä olla lukematta. Nyt on meneillään valmistautuminen ylioppilaskirjoituksiin. Käyn siellä korottamassa muutamaa ainetta. Paremmin olisin voinut valmistautua! Mutta kun on jo se todistus!
Iloista kevättä ja pitkiä hankikelejä ennen sitä. Niin kauan kun aurinko paistaa, on elämä laiskaa!
Tänä talvena perinteiset suomalaiset ulkoilutavat ovat saaneet uutta nostetta. Hiihto on suosionsa huipulla, luistelu ja laskettelukin ovat kestohittejä. Ilostuin itse erityisesti pulkkamäestä, vaikka näin vanha olenkin. Sulhasen pikkuveljen kanssa on hauska laskea pitkin rännejä, täällä maalla kun on tilaa!
Yksi talven mieleenpainuvimmista hetkistä oli varmastikin joulukuusen haku. En ole ikinä viettänyt joulua aidon kuusen kanssa. Tänä vuonna olimme sulhaseni kanssa meillä joulun, mutta ensi vuonna omaan kotiin muutettuamme varmasti on meilläkin ihka oikea kuusi! Sulhaseni kotona on tottakai ollut aina sellainen. Kovasti herätin varmasti hupia, kun kävimme kaatamassa kuusen omasta metsästä.
Kun kevät todella tulee, alkaa hirmuinen luku-urakka. Yliopistojen pääsykoekirjojen ilmestyttyä ei ole enää tekosyitä olla lukematta. Nyt on meneillään valmistautuminen ylioppilaskirjoituksiin. Käyn siellä korottamassa muutamaa ainetta. Paremmin olisin voinut valmistautua! Mutta kun on jo se todistus!
Iloista kevättä ja pitkiä hankikelejä ennen sitä. Niin kauan kun aurinko paistaa, on elämä laiskaa!
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Opiskelun hinta
Opiskelun maksuttomuus on minusta tärkeä asia. Kuten suurin osa suomalaisista, olen minäkin sitä mieltä, että opintolainan ottaminen opintojen maksua varten (tai mahdollinen jälkikäteen maksaminen opinnoista) olisi vaikea tilanne opiskelijalle. Toisaalta ymmärrän ongelman ns. elämäntapaopiskelijoiden osalta. On mielestäni väärin opiskella tusinakaupalla läpi tutkintoja, joista ei myöhemmin edes aio välttämättä hyötyä. Näitä opiskelijoita on kuitenkin onneksi vähän.
Kun nyt pohditaan mahdollisia maksuja, haluaisin korostaa järkevän ja kaikkia tyydyttävän ratkaisun löytämistä. Mielestäni ensimmäisen tutkinnon suorittamisen tulisi olla maksutonta. Korkeintaan aikasuosituksiin tulisi puuttua. Esimerkiksi viiden vuoden maisteriopintojen suorituksen venyessä yli kuuteen vuoteen, voitaisiin keskustella opintojen maksullisuudesta siitä eteenpäin. En tosin tiedä, kuinka nykyjärjestelmä ottaa huomioon esimerkiksi äitiysloman keskellä opiskeluja, mutta tällaisissa tapauksissa pitäisi olla mahdollisuus opintojen pidentymiseen, kuitenkin kohtuuajassa valmistuen. Tiukennukset yliopistojen ”aikarajoihin” toisivat vaikeuksia myös esimerkiksi urheilijoille. Heidänkin asemaansa tulisi pohtia.
Jos joskus tulevaisuudessa kävisi niin, että vain yhden tutkinnon suorittaminen olisi mahdollista maksutta, seuraisi siitäkin ongelmia. Kärsijöinä olisivat ne opiskelijat, jotka lukion jälkeen hakevat opiskelemaan, mutta eivät pääse haluamaansa paikkaan ensi yrittämällä. Itsekin olen uusi ylioppilas, jolla on haku edessään tänä keväänä. Jos en pääse haluamaani paikkaan sisälle ensimmäisellä yrittämällä, menen opiskelemaan jotakin muuta siksi aikaa. Syksyn ylioppilaana tiedän, mitä välivuoden pitäminen käytännössä merkitsee. Se on henkisesti hyvin rankkaa aikaa. Haluan varmistua siitä, että minulla on ensi syksynä edes jokin opiskelupaikka. Ainahan opiskelusta on hyötyä.
Vaarana on myös, että jos opiskelijan on päästävä ensimmäisellä kerralla sisään, eikä hän saa opiskelupaikkaa useista yrityksistään huolimatta, hän saattaa syrjäytyä. Väliinputoajan asema on synkkä, varsinkin jos hän pelkää kokeilla itseään vähemmän kiinnostavaa tutkintoa ja jää vain kotiin viettääkseen useita yhteiskunnallemme työllisyyden kannalta kenties kalliita välivuosia.. Toisaalta tässäkin logiikassa on oma ongelmansa: jos on mahdollista opiskella useita aloja, nykyiset ongelmat eivät poistu. On siis mietittävä, mikä on mielekkään opiskelupaikan itseisarvo. Toisille aloille pääseminen on vaikeampaa kuin toisille. Tavallaan voisi ajatella, että oikeustieteelliseen pyrkivä on eri asemassa kuin TKK:n jollekin peruslinjalle hakeva. Molemmat ovat hyviä ja arvostettuja kouluja, mutta oikeustieteelliseen hakijoita on monin verroin enemmän, vieläpä hyvillä papereilla. Sisäänpääsy on vaikeaa. TKK:lle on mahdollista päästä paperihaullakin, missä on omat etunsa.
Hieman rönsyilytän tätä tekstiäni vielä… Mitä tulee opiskelupaikan saamiseen pelkillä ylioppilastutkinnon pisteillä, olen sitä mieltä, että ajatus on hyvä, mutta sitä tulee soveltaa harkiten. Entiset esimerkkini Oikis ja TKK sopivat hyvin tähänkin. TKK:lle menee moni teknisille aloille tahtova sisään suoraan papereidensa turvin. Sitten ovat hakijat, jotka kuuluvat samaan joukkoon kuin minä. Hyvillä papereilla turvataan opiskelupaikan saaminen, jos toisissa pääsykokeissa ei lykästä. Myös pääsykokeen kautta voi päästä onneksi sisään. Alasta aidosti kiinnostuneita jää tällöinkin opiskelupaikan ulkopuolelle, kun sisään pääsevät hyvin lukionsa hoitaneet, mutta alasta kiinnostumattomat opiskelijat. Lukiolaisen kannalta hankalinta on tietää etukäteen, minne haluaa tulvaisuudessa opiskelemaan. Monet menevät lukioon vain siksi, koska eivät tiedä mitä haluaisivat tehdä "isona". Jos ylioppilastutkinnon arvo hakuprosessissa yliopistoon korostuu liikaa, täytyy jokaisen opiskelijan tietää jo 16-vuotiaana, minne haluaa hakea. Järjestelmä myös syrjisi poikia, jotka valitettavasti suuremmalla prosentilla kuin tytöt ovat lukion alussa vielä hieman tyttöjä huonompia koulussa. Ymmärrys saattaisi tulla liian myöhään ja unelmien opiskelupaikka karkaisi tavoittamattomiin.
Parasta olisi löytää toimivin kompromissi. Nykyjärjestelmä on opiskelijan kannalta ehdottomasti paras. Opinto-ohjausta ja tutkinnon nopeaa suorittamista tulisi lisätä, mutta jokaisen opiskelijan tilanteen käsitteleminen tapauskohtaisesti on silti tärkeää. Vaativaa on tasapuolisuuden säilyttäminen. Asiansa säntillisesti ja kunnollisesti hoitavien ei pitäisi joutua kärsimään hieman laiskempien opiskelijoiden velttoudesta. Opiskelupaikan saaminen on kiven alla ja koska paikkojen määrän nostaminen todennäköisesti johtaisi vain vaikeuksiin yhteiskuntarakenteissa, on tilanne uusien ylioppilaiden kohdalla mutkallinen. Kukaan ei halua valmistua työttömäksi. Nykyinen järjestelmämme on kenties hieman kallis ja tehoton, mutta suurimmalle osalle opiskelijoista se on paras maailmassa. On tärkeää myös pitää kiinni siitä, mikä on hyvää, eikä ainoastaan pohtia uusia, kenties vielä tehottomampia ratkaisuja, jotka poistaessaan yhden ongelman toisivat mukanaan kymmenen uutta.
Kun nyt pohditaan mahdollisia maksuja, haluaisin korostaa järkevän ja kaikkia tyydyttävän ratkaisun löytämistä. Mielestäni ensimmäisen tutkinnon suorittamisen tulisi olla maksutonta. Korkeintaan aikasuosituksiin tulisi puuttua. Esimerkiksi viiden vuoden maisteriopintojen suorituksen venyessä yli kuuteen vuoteen, voitaisiin keskustella opintojen maksullisuudesta siitä eteenpäin. En tosin tiedä, kuinka nykyjärjestelmä ottaa huomioon esimerkiksi äitiysloman keskellä opiskeluja, mutta tällaisissa tapauksissa pitäisi olla mahdollisuus opintojen pidentymiseen, kuitenkin kohtuuajassa valmistuen. Tiukennukset yliopistojen ”aikarajoihin” toisivat vaikeuksia myös esimerkiksi urheilijoille. Heidänkin asemaansa tulisi pohtia.
Jos joskus tulevaisuudessa kävisi niin, että vain yhden tutkinnon suorittaminen olisi mahdollista maksutta, seuraisi siitäkin ongelmia. Kärsijöinä olisivat ne opiskelijat, jotka lukion jälkeen hakevat opiskelemaan, mutta eivät pääse haluamaansa paikkaan ensi yrittämällä. Itsekin olen uusi ylioppilas, jolla on haku edessään tänä keväänä. Jos en pääse haluamaani paikkaan sisälle ensimmäisellä yrittämällä, menen opiskelemaan jotakin muuta siksi aikaa. Syksyn ylioppilaana tiedän, mitä välivuoden pitäminen käytännössä merkitsee. Se on henkisesti hyvin rankkaa aikaa. Haluan varmistua siitä, että minulla on ensi syksynä edes jokin opiskelupaikka. Ainahan opiskelusta on hyötyä.
Vaarana on myös, että jos opiskelijan on päästävä ensimmäisellä kerralla sisään, eikä hän saa opiskelupaikkaa useista yrityksistään huolimatta, hän saattaa syrjäytyä. Väliinputoajan asema on synkkä, varsinkin jos hän pelkää kokeilla itseään vähemmän kiinnostavaa tutkintoa ja jää vain kotiin viettääkseen useita yhteiskunnallemme työllisyyden kannalta kenties kalliita välivuosia.. Toisaalta tässäkin logiikassa on oma ongelmansa: jos on mahdollista opiskella useita aloja, nykyiset ongelmat eivät poistu. On siis mietittävä, mikä on mielekkään opiskelupaikan itseisarvo. Toisille aloille pääseminen on vaikeampaa kuin toisille. Tavallaan voisi ajatella, että oikeustieteelliseen pyrkivä on eri asemassa kuin TKK:n jollekin peruslinjalle hakeva. Molemmat ovat hyviä ja arvostettuja kouluja, mutta oikeustieteelliseen hakijoita on monin verroin enemmän, vieläpä hyvillä papereilla. Sisäänpääsy on vaikeaa. TKK:lle on mahdollista päästä paperihaullakin, missä on omat etunsa.
Hieman rönsyilytän tätä tekstiäni vielä… Mitä tulee opiskelupaikan saamiseen pelkillä ylioppilastutkinnon pisteillä, olen sitä mieltä, että ajatus on hyvä, mutta sitä tulee soveltaa harkiten. Entiset esimerkkini Oikis ja TKK sopivat hyvin tähänkin. TKK:lle menee moni teknisille aloille tahtova sisään suoraan papereidensa turvin. Sitten ovat hakijat, jotka kuuluvat samaan joukkoon kuin minä. Hyvillä papereilla turvataan opiskelupaikan saaminen, jos toisissa pääsykokeissa ei lykästä. Myös pääsykokeen kautta voi päästä onneksi sisään. Alasta aidosti kiinnostuneita jää tällöinkin opiskelupaikan ulkopuolelle, kun sisään pääsevät hyvin lukionsa hoitaneet, mutta alasta kiinnostumattomat opiskelijat. Lukiolaisen kannalta hankalinta on tietää etukäteen, minne haluaa tulvaisuudessa opiskelemaan. Monet menevät lukioon vain siksi, koska eivät tiedä mitä haluaisivat tehdä "isona". Jos ylioppilastutkinnon arvo hakuprosessissa yliopistoon korostuu liikaa, täytyy jokaisen opiskelijan tietää jo 16-vuotiaana, minne haluaa hakea. Järjestelmä myös syrjisi poikia, jotka valitettavasti suuremmalla prosentilla kuin tytöt ovat lukion alussa vielä hieman tyttöjä huonompia koulussa. Ymmärrys saattaisi tulla liian myöhään ja unelmien opiskelupaikka karkaisi tavoittamattomiin.
Parasta olisi löytää toimivin kompromissi. Nykyjärjestelmä on opiskelijan kannalta ehdottomasti paras. Opinto-ohjausta ja tutkinnon nopeaa suorittamista tulisi lisätä, mutta jokaisen opiskelijan tilanteen käsitteleminen tapauskohtaisesti on silti tärkeää. Vaativaa on tasapuolisuuden säilyttäminen. Asiansa säntillisesti ja kunnollisesti hoitavien ei pitäisi joutua kärsimään hieman laiskempien opiskelijoiden velttoudesta. Opiskelupaikan saaminen on kiven alla ja koska paikkojen määrän nostaminen todennäköisesti johtaisi vain vaikeuksiin yhteiskuntarakenteissa, on tilanne uusien ylioppilaiden kohdalla mutkallinen. Kukaan ei halua valmistua työttömäksi. Nykyinen järjestelmämme on kenties hieman kallis ja tehoton, mutta suurimmalle osalle opiskelijoista se on paras maailmassa. On tärkeää myös pitää kiinni siitä, mikä on hyvää, eikä ainoastaan pohtia uusia, kenties vielä tehottomampia ratkaisuja, jotka poistaessaan yhden ongelman toisivat mukanaan kymmenen uutta.
Omistusasunnon verotuksesta
Olen ihmetellyt mediassa käytyä keskustelua omistusasumisen verojen mahdollisesta korottamisesta. Mielestäni jokainen yksilö saa Suomessa vapaasti päättää, missä haluaa asua. Oman asunnon hankkiminen on kallista, eikä siihen monikaan viitsisi ryhtyä, jos ajatuksena ei olisi kannustin siitä, että lainan maksun jälkeen asuminen on edullisempaa ja että myöhemmin asunnon voi myydä ja saada "sijoituksensa" siitä takaisin. Vuokra-asuminen on hölmömpi vaihtoehto: ainakin, jos miettii kuukausittaista summaa, joka hupenee pankkitililtä joka vuosi. Lyhennyserät lainalle voivat olla samansuuruisia kuin maksettava vuokra. Vuokraa maksava ei saa rahojaan koskaan takaisin, kaikki kuluu asumiseen.
Jos asunnon omistamisesta päätettäisiin verottaa, se olisi epätasa-arvoista. Lainan lyhentäminen on suuri henkinen taakka. Varsinkin opiskelijat ja lapsiperheet joutuvat lujille lyhentäessään lainaa. Omistusasunnon hankkiminen on suuri ponnistus. Vuokra-asuja pääsee helpommalla, mutta maksaa asumisestaan loppujen lopuksi enemmän. Jokainen vuokralaiseksi ryhtyvä tietää tämän. Tosin nykyisellä asuntojen hintatasolla ostamisen kynnys voi olla monelle vuokralaiseksi päätyvälle liian korkea.
Miksi pitäisi viedä viimeinenkin kannustin pois omistusasunnon ostajilta? Kuka edes ostaisi asuntoja enää? Kenellä olisi enää asuntoja vuokrattaviksi, jos yksityiset vuokra-asunnon omistajat myisivät asuntonsa pois, eikä kaikille niistä löytyisi edes ostajia? Ehkä korkeampi verotus toisi asuntojen hintoja alemmas, mutta epätasa-arvoa se silti olisi! Jokainen valitkoon itse asumismuotonsa, kunkin kalleus on jo tiedossa. Opiskelijalle vuokra-asuminen sopii hyvin, saahan sitä varten yhteiskunnan tukea.
Onneksi ehdotus oli lähinnä kaukaista hakuammuntaa. Kuten on julkisuudessakin todettu, malli tuskin koskaan menisi läpi. Omituista höpinää silti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
